Niin. Lupasin kertoa ex-ystävästäni, jota kutsuin X-tinaksi ja mitäs sitä hyvää nimeä muuttamaan. Rakkaalla lapsella kun on monta nimeä.
Tutustuin häneen melko lyhyessä ajassa reilu vuosi sitten. Satuimme samoihin piireihin sattumalta, aluksi en kiinnittänyt häneen mitään erityisempää huomiota, vaan vietin aikaani muiden kanssa. "Ystävyytemme" alkoi siis pitkälti hänen ansiostaan. Jälkeenpäin on niin helppo jossitella, että olisi heti alussa pitänyt nähdä hänen lävitseen, nähdä miten hurmaava ihminen hän todellisuudessa oli.
Ensivaikutelma ei koskaan erehdy. Ja minun ensivaikutelmani hänestä oli ahdistavan utelias ja päällekäyvä tyyppi.
No, hyvin hän jaksoi esittää kaveriani ensimmäiset pari kuukautta. Silloin en vielä tajunnut, että jokainen voi kun sä oot niin nätti ja ihana paita olivat liukuhihnatuotantoa. Silloin en vielä tiennyt, että hän oli keksinyt kaikki se katsoi sua:t ja ihan varmasti se on susta kiinnostunut:t päästään. Silloin en vielä tiennyt, että se sanoi vain niitä asioita, joita se luuli mun halunneen kuulla. Mutta enhän minä ruvennut kyseenalaistamaan uutta tuttavuuttani. Yritin luottaa siihen, vaikka välillä ajattelin itsekin ettei sille pitäisi kertoa kaikkea. En tiedä, mikä siinä oli, mutta alitajuntaisesti minä olin varuillani sen seurassa. Ja hyvä niin. Mutta silloin en vielä tiennyt sen tekopyhyydestä ja keinotekoisesta hymystä. Silloin minä vielä luulin, että ne olivat aitoja, että se oli aito, ja että se aidosti halusi olla mun ystäväni. Miksi kukaan nyt keksisi väittää, valehdella, minulle silloisen ihastukseni, nykyisen ex-mieheni, tehneen jotain mitä tämä ei ollutkaan tehnyt.
Koska minä uskoin ettei x-tina valehdellut minulle, minä annoin sen jatkaa selittelyä, enkä kyseenalaistanut edes sitä, miten se ilman silmälasejaan väitti nähneensä "palavia katseita" ex-mieheni suunnalta, vaikka todellisuudessa ilman lasejaan x-tina oli kuin sokea pöllö. Mutta eihän ystävien näkökykyä kyseenalaisteta? Eihän ystävien oleteta puhuvan perättömyyksiä, enkä totta puhuen vieläkään voi ymmärtää, miksi se toimi niin. Kyllä minulle olisi ihan hyvin voinut sanoa, että ei, ei "Kaarlo" (ex-mieheni) katsonutkaan sua päin. Tai että ei se kyllä näyttänyt kiinnostuneelta. Mutta sen sijaan vastauksena oli automaattinen oi, miten ihana pari te oisitte ja miten se ei saanut susta silmiään irti.
Pikkuhiljaa, kun juttu Kaarlonkin kanssa oli vähän hiipunut, minä aloin tajuamaan x-tinan ristiriitaisia väitteitä. Aloin huomaamaan, ettei se ollut katsonutkaan Kaarloa päin väittäessään tämän katsoneen mua niin intohimoisesti ja mitä lie. Aloin huomaamaan sen automaattiset vastaukset ja huomasin itseni yllättyvän, mikäli x-tina ei kehunutkaan uutta puseroani tai minua itseäni kauniiksi. Ja silloin minä totta vie heräsin.
Aloin tarkkailemaan sitä. Minä keskityin siihen mitä se oikeasti sanoi, sen väitöksiin jostain tapahtumattomasta ja ristiriitaisiin väitteisiin. Aloin tarkkailla Kaarloa; minä huomasin ettei se katsonut, kun x-tina kulutti mulle vanhaa palavia katseitaan, minä huomasin, että minun ja Kaarlon juttu oli hiipumassa totaalisesti, mutta x-tina ei tajunnut. Se ei koskaan tarkkaillut minua. Se ei koskaan huomannut, että mun ja Kaarlon juttu oli loppunut. Se oli vajaan vuoden soittanut maaren♥kaarlo-levyään, eikä se tajunnut vaihtaa ennen kuin minä tajusin ettei se koskaan kunnolla mukana ollut ollutkaan. Se ei olisi tajunnut, vaikka minä olisin vaihtanut Kaarlon Kaarleppiin, sillä niin pahasti sillä oli juminut yhtäjaksoinen ootte te niin ihana pari päälle. Kunhan se oli vain yrittänyt sepitellä omiaan ja pitää minut tyytyväisenä. Se ei koskaan oikeasti huomannut, huomioinut, minua, vaan pelkästään sitä, mitä se luuli mun olevan, tahtovan kuulla, tahtovan luulla nähdyn.
Mutta ainut, minkä minä halusin, olisi ollut totuus.
Pari kuukautta. Minun ja Kaarlon lopullinen ero ja erilleen ajautuminen. Samalla huomasin ettei minulla ja x-tinallakaan ollut enää mitään yhteistä. Ollut koskaan ollutkaan. Olin tutustunut siihen alkuhuumavaiheessa, silloin kun oltiin juuri Kaarlon kanssa saatu juttu alkuun, silloin olin kaikille kohteliaampi ja ystävällisempi. Katselin maailmaa ja x-tinaakin ruusunpunaisten lasien läpi. Silloinkin, kun x-tina uteli suhdekuvioitani ja huuteli niistä vahingossa kovaan ääneen. Mutta kun alkuhuuma joskus hellitti, aloin havahtua todelliseen x-tinaan.
Se ei koskaan varsinaisesti ollut auttanut mua Kaarlon kanssa, vaikka muuta ehkä kuvittelikin. Se varmaan luuli saattaneensa meidät yhteen, mikä ei kyllä mitenkään ollut hänen ansioitaan. Minulla ja Kaarlolla oli pitkään on/off -meininkiä ilmassa, ja välillä parempia ja välillä huonompia kausia. Nyt kun muistelen niitä aikoja, x-tina ei koskaan auttanut minua huonompina kausina. Se ei koskaan tuntenut sympatiaa minua kohtaan, se ei koskaan osannut kuvitella itseään muiden asemassa. Se vain käski vaihtaa uuteen tai pyörittää useampaa miestä vaikka samanaikaisesti. Mikä olisi ollut sille ihan ok, miltei suotavaa. Sitä mitä se teki.
Jossain vaiheessa sekin taisi kyllästyä palaviin katseisiin ja alkoi soittaa uutta levyä, jonka nimi oli en mä tiiä.
Kenties se oli tajunnut, etten minä enää luottanut sen aistihavantoihin ja ei uskaltanut enää ottaa kantaa. Tai sitten se oli kyllästynyt koko mun ja Kaarlon suhteeseen. Puolen vuoden on/offittamisen jälkeen aloin rajoittaa kertomiani asioita x-tinalle. Minä en enää luottanut siihen tajuttuani mitä se oli keksinyt päästään, enkä enää tiennyt, mikä mitä se sanoi oli totta. Vai oliko mikään. Lisäksi tekopirteät kehut ja lässytys alkoivat ärsyttää minua. Ja x-tinaa alkoi ärsyttää, etten minä koskaan kehunut sen vaatteita tai mielistellyt sitä. Mutten minä tahtonut sanoa jotain mitä en tarkoittanut.
Minä en tykännyt sen tylsistä paidoista, enkä siksi lähtenytkään tekopyhästi väittämään niitä niin ihaniksi että oikein silmiä hivelee. Niin, sanooko kukaan oikeasti noin. X-tina did.
Minä en kokenut aiheelliseksi kehua sen farkkuja, joita olin tuijottanut joka päivä, minä en tykännyt sen hajonneesta laukusta, enkä minä siksi sitä myöskään kehunut. Minulla ei ollut tapana olla tekopyhä. Minä en olisi saavuttanut mitään väittämällä sen laukun olleen vaikka miten silmiähivelevä. Ja minusta olisi näkynyt läpi se, etten minä todellakaan tarkoittanut mitä mä sanoin. Että minä tekisin juuri samoin kuin x-tina minulle. Ei ollut minun osani olla x-tina. Eikä Kaarlokaan koskaan tykännyt x-tinasta. Mä mietin, ja mietin edelleen, pitäisikö mun vain katkaista kaikki suhteeni siihen? Yrittää vältellä sitä loppuikäni ja olla katsoa muualle, kun se pari kertaa viikossa vähintää tulee pakosti vastaan.
Niinpä me ajauduttiin koko ajan entistä kauemmas. Minä aloin oikeasti huomata, ettei meillä x-tinan kanssa ollut enää mitään yhteistä. Minä jopa ihmettelin, miten olin koskaan päätynyt sen seuraan. Se käyttäytyi niin typerästi.
Se tuntui jumittuneen ikuiseen teini-ikään. Pahimpaan mahdolliseen. Se käyttäytyi pahemmin kuin pahimmat 16-vuotiaat. Se tahtoi "ryyppäämään" ollakseen kova, ei ymmärtänyt eroa sivistyneen ja nolon alkoholinkäytön välillä, kokeili ties mitä päästäkseen jonkun vain panemista halunneen mulkeron suosioon - ja samaan aikaan moralisoi mua kamalaksi ihmiseksi, kun olin saanut drinkkikutsun. Minun alkoholinkäyttöni, tai "käyttöni", oli sille aina ongelma. Se ei ollut koskaan edes nähnyt mua alkoholin vaikutuksen alaisena saati humalassa. Se oli x-tina itse, joka riehaantui väittämään rakastavansa mua parin oluen jälkeen rannalla, se oli x-tina, joka ihmetteli, etteikö maaren rakas ollut juonut mitään, se oli x-tina, jonka käytöstä minä jouduin häpeämään. Mutta samaan aikaan se oli x-tina, joka antoi ymmärtää, että minulla oli viinan kanssa joku ongelma. Se oli x-tina, joka väitti olevansa raitis ja pitävänsä ryyppäystä nolona.
Syy, miksi se kritisoi minua alkoholista oli se, ettei se koskaan saanut "kutsua" lähteä jonnekin ryyppäämään. Minä inhosin teinimäistä sanaa 'ryypätä', sillä tolkuton ryyppäys ja kännäys ei koskaan sisältynyt minun ja kavereideni illanviettoihin, jonne x-tinakin olisi halunnut mukaan muttei koskaan tullut kutsutuksi. Sitä risoi ettei sitä koskaan pyydetty drinkille eikä sille koskaan tarjottu. Se purki katkeruuden siitä minuun, ja mikä parempaa, äyskenteli työporukkani ravintolailloista, jonne x-tinalla ei koskaan ollut mitään asiaa. Hän moralisoi minua siitä etten koskaan pyytänyt häntä mihinkään mukaan. Mutta miksi olisin? Miksi minä olisin kutsunut sen nolamaan itsensä lisäksi myös minut huonolla viinapäällään ja käytöksellään ja tilannetajun puutteellaan. Yhtäkkiä 16-vuotiaat tuntuvat häneen verrattuna yllättävän fiksuilta.
Alkoholi ei ollut ainoa asia, jossa se tuntui jumittuneen teini-ikäisen tasolle. Se ei osannut tehdä päätöksiä. Se ei koskaan ilmaissut mielipidettään, kaikki oli sille aina ihan sama tai emmä tiiä. Se ei koskaan ehdottanut mihin mennä, siltä joutui aina väkisin onkimaan, että halusiko se mieluummin mennä Rossoon vai mäkkiin. Vaikka kaikki oli sille yksi pahuksen emmä tiiä, niin silti se antoi minun olettaa, että minä olin jotenkin pakottanut sen mukaan, minä olin käskenyt sitä seuraamaan perässä, minä olin halunnut mennä jonnekin ja sitten me oltiin aina tehty niin kuin minä halusin ja sitä mitä minä halusin. Että me tehtiin aina niin kuin minä halusin. Että minä johdin meitä, nii se antoi rivien välistä ymmärtää. Että minä tein aina kaikki päätökset niin kuin itse halusin. Että jos minä halusin mennä Rossoon, niin silloin me mentiin.
Koska niin se jumaliste meni. Jos minulle sanotaan emmä tiiä tai ihan sama, niin siinä vaiheessa minä oletan sitten saavani päättää, mikäli muilla ei ole mielipidettä asiasta, jos se on kerta ihan sama. Sitten me menemme Rossoon, koska 'ihan sama', ja sitten on turha itkeä, että voivoi kun täällä on kallista, kun etsä osannut valita ja kun minä lopulta valitsin, niin ei se siltikään kelvannut tai ollut ihan sama.
Mikään ei koskaan ollut oikeasti ihan sama. Mikään ei ollut emmätiiä. Mikään ei kuitenkaan x-tinasta ollut kivempaa kuin saada minut tuntemaan oloni ilkeäksi ja diktaattoriksi ja näyttämään hänet viattomalta, minun päätösteni uhrilta. Niin kuin minä olisin uhrannut sen rossoon.
Kaikki henkilöiden nimet muutettu. Terveisiä x-tinalle, jos hän tunnistaa itsensä tekstistä. Ihan sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti