Kaikki tuntuu niin helpottavalta. Tunnen olevani kuin uusi ihminen. Saanut uuden alun. Kokonaan uuden elämän. Saanut mahdollisuuden olla jälleen oma itseni. Sosiaalinen. Tutustua ihmisiin. Tavata ihmisiä. Olla jälleen jotain.
Tuntuu, että maailma on täynnä ihmisiä. Täynnä mahdollisuuksia. Valintoja. Täynnä ihmisiä, joilla on muutakin sanottavaa kuin uusimmat juorut, facebook-stalkkaukset tai katkerat kommentit milloin mistäkin. Ihmisiä, joita ei kiinnosta vain siviilisäätysi, kuntosi tai povesi koko.
En koskaan olisi uskonut, miten helpottavaa olisi päästää irti jostakusta, jonka ei koskaan edes tajunnut rajoittaneen niin paljoa kaikkea. Kaiken aikaa olin vain jumissa hänen uteluissaan, kuka toi oli, mistä sä ton tunnet, miks toi sulle tuli juttelemaan. En tiennyt, miten helppoa olisi vain ollut lähteä vetämään. Vaihtaa seuraa. Sanoa heipat tekopyhille mitäsullekuuluuaihyväänosepähaistavittukivoille. Vaihtaa seura menevämpään. Kiinnostavampaan, elämänmyönteisempään. Vähemmän masentavaan. Kuka loppujen lopuksi jaksaa jatkuvaa turhaa negatiivisuutta?
Vittu kun mulla ei oo rahaa.
- Mitäs jos menisit töihin ja lopettaisit rikkaan isäpappasi rahoilla pröystäilyn vaikka he kämppäsi, ostoksesi ja laskusi maksavatkin hei. Tai pyytäisit, om pappa skulle betala igen.
Voi vittu yhyyjaöhöö ku mulla ei oo mitää kivoja vaatteita eikä mitää.
- No mitäs jos ostaisit vanhempiesi rahoilla jotain ****n kivaa.
Vittu ku pitäs jotai ruokaaki laittaa ku en jaksas ite ikinä tehä mitään.
- No mitäs jos söisit vanhempiesi rahoilla keskustassa, as always.
Mulla ei oo mitää elämää ikinä ku mä en koskaan käy missää baareissa hirveesti eikä mua ikinä kutsuta minnekää siis hei.
- No mitäs jos olisit välillä vähemmän negatiivinen ja lähtisit sinne baariisi metsästämään sitä haluaamaasi kahden minuutin pikahuomiota ja lopettaisit ainaisen ruikutuksen tai rupeaisit sitten yksinkertaisesti käymään jossakin.
Koska minä olen kyllästynyt olemaan lellityn ja aina tahtonsa saaneen pikkukakaramaisesti käyttäytyvän ex-ystäväni ruikutusten ainainen kohde. Olisiko ryhdistäytyminen jotain? Joskus sitä oikein toivoo, että isänsä rahoilla elelevät wannabet näkisivät miten elämä potkii päähän... mutta niin kauan kuin pappa betalar, nämä parishiltonit vain jatkavat ruikutustaan, eivätkä ole koskaan tyytyväisiä ja pilaavat vain muidenkin päivän. Niiden, joiden pappa aldrig betalar ja jotka ovat kohdanneet pahempaakin kuin mastercardin hyllytyksen 48 tunniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti